Jukka Palokangas

Edunkuntavaalien jälkeen hallitusohjelmaneuvotteluissa on edessä kiperät keskustelut ja väännöt, millä tavoin leikata julkisen sektorin ja erityisesti valtion menoja. Leikkauksia ei voida enää välttää, mutta niiden toteuttamistavoissa on ainakin kaksi vaihtoehtoa.

Palauttaessamme mieliin bruttokansantuotteen (bkt), työllisyyden ja julkisen sektorin velan kehitystä ei pitäisi olla vaikeaa tehdä oikeaa johtopäätöstä Suomen tilanteesta. Suomi on elänyt yli varojensa jo 15 vuotta. Valtio ja kunnat alkoivat velkaantua rajusti heti finanssikriisin jälkeen vuonna 2009. Käytännössä kaikki puolueet ovat olleet osallisia tämän kierteen syntymiselle. Nykyinen hallitus on jopa vähätellyt velan määrän kasvua. Vastuu ongelman ratkaisemiseksi tulee koskemaan kaikkia valittavia kansanedustajia.  

Tällä vuosituhannella vuoteen 2008 asti saimme kokea merkittävää talouden ja työllisyyden kasvua. Vuosina 2000–2008 bkt kasvoi kaikkiaan 27 prosenttia ja työllisten määrä 12 prosenttia. Samalla ajanjaksolla julkisen velan osuus bkt:sta putosi 46 prosentista 33 prosenttiin. Suomi vaurastui ja kilpailukykymme oli jopa erinomainen.

Finanssikriisin iskettyä vuodesta 2009 alkaen tapahtui käänne huonoon suuntaan. Yli varojen eläminen ja voimakas velkaantuminen alkoi erityisesti julkisessa taloudessa, ei niinkään yrityksissä ja kotitalouksissa. Vuoden 2008 jälkeen julkisen velan osuus kansantuotteesta on kaksinkertaistunut jo noin 70 prosentin tuntumaan. Yli 80 prosenttia velasta on valtion ottamaa, loput kuntien velkaa.

Valtionvelkaa on jo 144 miljardia euroa, mikä vastaa lähes 26 000 euroa asukasta kohden. Velan korkomenot nousevat tänä vuonna merkittävästi viime vuodesta.   

Erityisen huolestuttavaa on, että velan määrä on kivunnut korkealle, vaikka kansantuote ja työllisyys ovat kasvaneet. Esimerkiksi työllisyysaste on kivunnut korkeammalle kuin kertaakaan viimeisten 30 vuoden aikana. Talouskasvu, työllisten määrän kasvu ja työllisyysasteen paraneminen eivät enää riitäkään oikaisemaan velkaantumisen syöksykierrettä.

Mitä pitäisi oppia tästä? Ensinnäkin tulevaisuudessa ei ole näköpiirissä sellaista kasvupyrähdystä, mikä automaattisesti ratkaisisi velkaongelman. Toisekseen emme voi luottaa siihen, että työllisyysasteen nouseminen nykyisestä muuttaisi tilannetta. Näihin kumpaankaan hokkus pokkus temppuun yksinomaan ei pidä enää tuudittautua. Se olisi nyt itsensä pettämistä.

Jäljelle jää vaihtoehdoista tehokkain, mutta samalla ikävin ratkaisu. Valtion menoja on karsittava pysyvästi, mielellään ainakin kahden vaalikauden aikana. Samalla on kyettävä edistämään tulevaa talouskasvua tarkoin harkituilla täsmätoimilla ja varmistettava työvoiman riittävyys.   

Valtion budjetin menot ovat tänä vuonna noin 81 miljardia euroa. Kolmen miljardin euron menovähennys tulevan vaalikauden aikana tarkoittaa noin neljän prosentin leikkaustarvetta. Vastaavasti viiden miljardin euron vähennys tarkoittaa reilua kuutta prosenttia.

Valtion menot ovat kasvaneet reippaasti ja tasaisesti jo vuosien ajan. Samalla tavalla niitä on mahdollista juustohöylätä pois maltillisin vähennyksin. Tällöin valtion kaikki hallinnonalat pakotetaan pohtimaan rakenteiden uusimista ja sopeutumaan alemmalle menotasolle. Parjattu juustohöylä ei siis ole huono toimintatapa ja sen toteuttaminen vaalien jälkeen voi olla puolueille helpommin hyväksyttävissä. Kansakunnan eheyden kannalta tällainen menettelytapa voi niin ikään olla viisas ratkaisu. Fiksusti toteutettuna juustohöylääminen ei poissulje uusiakin kohdennettuja menokohteita.

Toinen vaihtoehto on tehdä mittavia leikkauksia valikoiden ja harvoihin menoihin. Pelkään kuitenkin pahoin, että puolueet eivät pääse niistä sopuun. Ne kohdentuvat epätasaisesti ja ovat helposti liian rajuja muutoksia hyväksyä. Pahimmillaan niiden lopullinen toteutuminen jää varmistamatta.